Helmikuussa, kun olin 21-vuotias, olin saanut työpaikan Saksasta. Lähdin sinne ystäväni Eijan kanssa, ketkuttelimme junassa pari vuorokautta, kunnes olimme perillä. Molemmat olimme olleet töissä Saksassa aiemmin. Lukiovuosien pari kesää oli minulta kulunut orpokodissa, lähellä Kölniä ja lasten tuberkuloosisairaalassa Taunus vuorilla. En ole hoitajatyyppiä, mutta niitä töitä sai opiskelijavaihdon kautta silloin helposti. Rakastin vieraita kieliä, olin kirjoittanut laudaturin saksasta, ja minulla oli kolme-neljä kirjeenvaihtotoveria sieltä. Tapasin heistä kolme. Olin pyrkinyt kielenkääntäjäksi edellisenä kesänä, halusin Turkuun opiskelemaan. Mutta päästyäni melkein kolmesta sadasta hakijasta viidenkymmenen joukkoon, en enää pärjännyt lopulliseen 25 oppilaan valikkoon. Lähdin siis ulkomaille. Asuin huoneessa, missä oli keittolevy ja lavuaari. Pienessä kaupungissa, asuntolassa, toisessa kerroksessa, katunäköalalla. Se riitti siihen aikaan. Samassa talossa asui muita saman lentoyhtion työntekijöitä. Isannöitsijänä oli tyttöjä häiritsevä, naimisissa oleva mies. Joku eteläeurooppalainen, liekö turkkilainen. En muista. Liisa, joka oli meille työpaikasta kertonut, asui jo siellä. Hänen tuttavapiirinsä oli laaja, ja juhlia oli harvase viikonloppu. Jo heti saavuttuamme, lähdimme viettämään karnevaaleja Mainziin. Olin pienestä kauppalasta, tavallinen seinäkukkanen, kaikki tämä meneminen ja juhliminen oli minulle uutta. Nautin siitä! Ehkä liikaakin. Ajoin työmatkani junalla. Jos matkaa oli muualle, sain aina kyydin. Pelkäsin tuskin mitään. Työskentelin lentoyhtiön keskuspaikkavaraamossa Frankfurtissa, Hauptbahnhofia vastapäätä. Joukko oli kansainvälistä, muutama suomalainen, saksalaisia, iranilaisia, syyrialaisia, ruotsalaisia. Työt saattoivat alkaa aamulla kello kuusi, ja silloin usein tuli nukuttua pää tietokoneen päällä. Myöhemmän vuoron jälkeen menimme usein olusille isolla sakilla. Halusin olla olla omillani toimeentuleva. Ja olinkin. Pystyin tekemään jopa veroilmoitukset saksaksi itse. Olin Irmchen saksalaisille. Ja sitten tutustuimme amerikkalaisiin, Liisan kautta. Juhlat paranivat!
***
Kun olin 29-vuotias, olin ollut naimisissa jo melkein kuusi vuotta. Helmikuussa olin raskaana toista kertaa. Olin siis ilahtunut yllätyksestä, koska alun perin en lapsia sunnitellutkaan, en ole hoitajatyyppiä. Mutta kun ensimmäinen raskaus oli päättynyt keskenmenoon, aloitimme vakavasti harkita perheen perustamista. Ura oli tuntunut siihen asti mukavammalta. Nyt elämä tulisi muuttumaan. Asuin naimisiin menoni jälkeen New Yorkissa viisi vuotta, mistä olimme muuttaneet Helsinkiin työn mukana. Meillä oli kiva kolmen makuuhuoneen asunto vanhassa kerrostalossa Kannelmäessä. Omistaja tarjosi sitä myyntiin ja kadumme vielä tänä päivänä, että emme sitä silloin ostaneet. Päätyhuoneisto, ikkunat puistoon. Nuoria ja tyhmiä olimme. Mutta olin onnellinen. Ajoin bussilla töihin ja meillä oli punainen Toyota Carina, jonka olimme lähettäneet rahtilaivalla Saksaan, mistä mieheni kävi sen hakemassa. Pelkäsin tuskin mitään. Työskentelin yhä edelleen lentoyhtiön palveluksessa, tällä kertaa suomalaisen. Halusin olla menevä melkein kolmekymppinen. Odotin perheenlisäystä ja kaikki oli kohdallaan elämässäni.
***
Nyt helmikuussa olen kuukautta vaille 66-vuotias. Elämä on heitellyt, lempeästi, kuten muitakin meistä. Asun omakotitalossa, mikä on vuodelta 1954. Olemme peruskorjanneet sen ja vaikka se ei olekaan mikään kartano, se riittää. Tai ehkä voisin haluta oman huoneen harrastuksiani varten. Pidän sisustamisesta. Pidän valosta. Olemme rakentaneet puutarhaa, kasvattaneet kaksi lasta aikuisiksi. Pidän naapureistamme. Uskon, että pysymme tässä vielä vuosia! Merenrantaan on kymmenen minuuttia autolla, suuren kaupunkiin 50 minuuttia junalla. Lentokentälle puolituntia. En ole loukussa missään. Olen, yllättäen, kuitenkin aika kotisidonnainen. En käy yksin missään. Se yllätti minut kotiin jäätyäni. Päiväni kuluvat kuitenkin nopeasti, sillä mieheni on vuorotyössä ja yhteistä vapaa-aikaa on paljon. Olen yhä innostunut matkustamisesta, tai oikeammin uusista paikoista. Lentokentät ja muut ovat niin tuskallisia, aikaa vieviä paikkoja. Työskentelen harrastusteni parissa. Olen jäänyt virikevapaalle puolitoista vuotta sitten suuresta maailman laajuisesta matkailualan yrityksestä. Valokuvaus kiinnostaa ja yritän saada muutaman kurssinkin käytyä. Vanhana vaan oppii niin hitaasti. Ajan kaikki hulluiksi! Sanovat. Autonani on Nissan Sentra, rekisterikilpeni on syntymäkaupunkini nimi. Autossani on kattoikkuna, se on minusta hienoa, vaikka ikkunan ollessa auki vetää ja tuulee. Pelkään nyt vaikka mitä! Dementiaa ehkä eniten, koska olen seurannut sitä läheltä. Pelkään lapsieni puolesta. Jaksavatko he pakertaa työssään, saavatko he töitä? Pysyvätkö he terveinä? Toivon, että heidän avioliittonsa kestäisivät kuten minun. En halua katsoa murheita silmästä silmään. Enää. Haluan olla hyvä puoliso ja äiti. Hyvä anoppi. Haluan olla hyvä ystävä. Haluan olla positiivinen ja valittamatta. Haluan olla terve vielä vuosia. Haluan niin paljon!
***
Eija ja Liisa ovat yhä läheisiä ystäviäni. Samoin Helena, jonka tapasin ensimmäisen kerran Saksassa. Emme tapaa pitkien matkojen vuoksi toisiamme enää edes vuosittain. Mutta onhan meillä Facebook ja puhelin!
