Ihmeellistä että te olette vielä siellä, lukemassa minua, vaikka olen jättänyt blogin, teidät, aivan heitteille.

Mutta siellähän te vielä olette, muutamat vanhat tutut, jokunen ihan uusi lukijakin, satunnaiset kulkijat ja vahingossa luokseni klikanneet.

Ja minäkin olen vielä täällä. Olen tässä samassa maassa ja kaupungissa missä huomaan asuneeni pian kymmenen vuotta ja jota vuoronperään rakastan ja vihaan, ihan päivästä tai tunnista riippuen minun mielipiteeni heittelee. Eilen minulla oli oikein paha Bryssel -vihapäivä. En listaa syitä mikä sen kehitti, mutta hiivatti että vihasin tätä kaupunkia ja koko maata (ja lopulta koko Eurooppaa ja sen jälkeen koko maailmaa.) Järkiini tultuani myönsin: ei se ole kotikaupunkini vika jos välillä päässä possahtaa. Se voi tapahtua missä vain. Se on jo tapahtunut monessa paikassa, ja tulee jatkossakin tapahtumaan.

Vaan katsokaapa tuota vastapäisen talon kissaa! Rakas Jeesus/Buddha/kuka vaan, ota pois minun kissa-allergiani että saan tuollaisen pyhyyden ruumillistuman nurkkiini norkoilemaan! (En tiedä auttaako tämä, en ole ollenkaan varma. Tiedoksi vaan että pojatkin haluaisivat.)

Nizzassa on kidnapattu miljonääri, Calais´n jungle on hajotettu, Alin kaupassa oli pakasteallas rikki tänään kun kävin, sukassani on reikä, pojat ovat lomalla, teeveestä tulee pelkkää paskaa, poliisit laulavat Marseillesia ympäri Ranskaa, annoin lantin kaupan edessä olevalle sedälle, Tampereella on satanut ensilumi, blogissani on lisää Japanista, unohdin aamulla sateenvarjon bussiin, kohta on jenkkien presidentinvaallit, ostin pojille uusia kalsareita, en osaa enää keskittyä lukemaan ja olen siitä harmistunut, Putiniin ei voi yhtään luottaa, olen syventynyt Yin-joogaan ja näen painajaisia kun kehoni ja mieleni lukot aukeilevat kolisten, tilasin hienoa lankaa josta tulee jotakin.

Kuten varmasti huomaatte, minulla on paljon syitä jatkaa kirjoittamista.

Matka Japaniin -blogissani yritän vähitellen ja ihan varovasti purkaa auki elokuun matkaa. Kirjoitan kun pystyn ja ennen kaikkea kun haluan. En voi kirjoittaa lempiaiheestani huonolla hetkellä.

Paluu on ollut monessa mielessä vaikea ja haikea. Kaiken lisäksi monenlaiset tekniset ongelmat (jotka turhauttavat minua ehkä enemmän kuin moni muu asia) ovat heitelleet kaiken kokoisia kapuloita.

Kiotosta ostamani tuulikellot kilisevät ikkunanraossa kun kirjoitan tätä. Japani on monin tavoin läsnä arjessani ja ajatuksissani. Myönnän: se on saanut lähtemättömän sijan minussa.

Viime viikolla bussissa näkyi aamuisin jo lomalta palanneita. He ovat ruskettuneita, levollisia (vielä) ja monella on kivoja värejä vaatteissaan. Inspiroiduin taas yhdistelmästä indigo/japanin sininen ja tietty ruskea tai hiukan sinapin sävyinen…

Perjantai-aamuna bussin ikkunasta seuraavanlainen näky:

Nuori isä kantaa lasta ehkä hoitopaikkaan. Mukana kassia ja pussia ja nyssykkää, penska riuhtoo sinne tänne. Kantamuksista putoaa asfaltiin vaalea tyyny, ehkä lapsen päiväunityyny.

Isä ei huomaa mitään.

Puolikas bussia alkaa hakata ikkunalasia ja viittoa isälle tapahtuneesta, yrittää kiinnittää hänen huomionsa ja saada hänet hokaamaan märkään katuun pudonnut tyyny. Ja isä huomaa sen (hurraa!), nostaa, hakkaa reittään vasten puhtaaksi, kuivaksi, jatkavat matkaa.

Tykkään siitä että tällaista näkee. Päiväunityynyt ovat tärkeitä.

Lähdemme huomenna Japaniin kolmeksi viikoksi. Matkan päältä laitan varmaan lähinnä pikaterveisiä Instagramissa mutta viimeistään matkan jälkeen puran kuvakuormaa Japani -blogiini, jossa on vuoden 2014 matka.

Matkustaminen on mukavaa, vaikka itse matkanteko on näinä päivinä hiukan liian jännää. Täytyy silti pitää todennäköisyyslaskemat päässä. Niin Brysselin kuin Istanbulin kentälläkin on jo räjähtänyt. Katua ylittäessään voi jäädä auton töytäisemäksi. Mitä haluan sanoa? Lähinnä itselleni että hienosti se menee, koko matka.

Lempikuukauteni ensimmäinen päivä.

Kirjoitin juuri yhden blogin kommenttilootaan että kaihoan niitä aikoja kun Piilomajassa kävi kova keskustelu. Heti perään tajusin että oma vika. Kukapa tänne kommentoi ellen itse ensin kirjoita, ellen saa aikaan jotakin niin kivaa ja innostavaa (tai ärsyttävää!) että on lukijoiden pakko sanoa jotakin.

Mutta näin yksinkertaista se ei ole. Olen pannut merkille (ehkä tekin?) että blogimaailmakin on muuttunut. Tietenkin, tämä on kyllä kaikkien tiedossa, kaikki muuttuu, hyvä että muuttuukin, sen puoleen. Ihmiset, me included, eivät oikein viitsi, eivät ehdi jaksa ja mitä kaikkea. Oikein hyvä jos on muutakin kiinnostavaa. Ja aivan oikein: itsekin olen Instagramissa lyhyine terveisineni liki päivittäin, kun se on niin helppoa. Että tämmöisenkin suustani sitten päästin. Instagramissa on omat etunsa ja viehätyksensä. Olen inspiroitunut jo tuhannesti mm. käsitöiden alalla ja maailma on avautunut siellä täällä kun pääsee kurkkaamaan jänniin paikkoihin.

Aina se kuitenkin vaan tulee takaisin, pidemmän kirjoittamisen ja sanomisen tarve. sitten tekee mieli kirjoittaa vaikka Tapio Haaviston kirjeestä, jonka sai kun oli 14 -vuotias. Ehkä kerron siitä nyt ihan heti, koska muuten tulee taas jotakin muuta, enkä taaskaan saa kerrottua:

14-vuotiaana (vai olinko 13?) olin hyvin ihastunut poikaan nimeltä Tapio Haavisto, joka kävi samaa koulua vuotta ylemmällä luokalla. Emme seurustelleet tai mitään sellaista. Kerran kävelimme koulusta samaa matkaa. Tapio saattoi minua kotiin, vaikka oma matkansa venyi siitä parilla kilometrillä. Otin tämän selvän ihastuksen merkkinä. Kun olimme kotini lähellä, olisin halunnut pyytää Tapion meille mutten osannut. Niin jäimme istumaan toukokuun aurinkoon kadulle erään kahvilan eteen. Puhuimme väkinäisesti tyhjyyksiä, niitä sellaisia, joita puhutaan kun ei saa sanottua mitä haluaisi.

Sitten isäni tuli kauppakassi kädessä töistä, näki minut vaalean pojan kanssa istumassa kadulla ja tuli kysymään maistuisiko herrasväelle jäätelö. Juuri niin hän sanoi, herrasväelle. Is otti kassistaan kaksi jo hiukan sulanutta tuuttia ja ojensi ne meille. (Vasta monta vuotta myöhemmin tajusin että isä antoi oman tuuttinsa tuntemattomalle Tapiolle).

”Suhteemme” jatkui niin että Tapio soitti minulle yhtenä päivänä koulun jälkeen ja kertoi ampiaisen pistäneen pikkkuveljeään suuhun. Koulussa olimme kuin emme olisi koskaan nähneetkään toisiamme. Minusta oli valtavan jännää olla niin ihmeen ihastunut.

Sitten tuli kesä ja Tapio lähti rippileirille. Sain häneltä sieltä kolme pitkää kirjettä. Se on minusta aika paljon, kun ottaa huomioon että a) leiri kesti kaksi viikkoa b) Tapio oli jääkiekkoilija c) emme oikeastaan edes tunteneet toisiamme. Kukaan ei ole koskaan kirjoittanut minulle niin kauniisti, vaikka olen muutamia muitakin yritelmiä saanut eri henkilöiltä. En muista lainkaan kirjoitinko itse hänelle. Luultavasti.

Niin että sitä vaan, että jos nyt luet tätä ja satut vaikka olemaan naimisissa Tapio Haaviston kanssa, niin pyydäpä häntä kirjoittamaan kirje. Ainakin ennen on osannut. (Tai siiten on kyseessä joku toinen Tapio).

Ja nyt te, kertokaa omasta Tapio Haavistostanne.

Tällä hetkellä elämässäni on onneksi aika, jolloin käsillätekeminen on mahdollista. En pysty siihen aina. En voi tehdä, jos on ongelmia, en voi tehdä jos on huolia, kiirettä tai sellaista. Eikä aina innosta. Osaan kyllä ottaa ajan omalle, mieluisalle tekemiselleni lähes milloin vain, mutta hinku pitää olla ensin. Semmoinen kaamea vimma, että lauantaiaamuna kun herää niin puoli kahdeksalta jo ompelukone surraa tai jotain.

Olen ”aina” tehnyt kaikenlaista. Olen kokeillut vaikka mitä. Minulle on ominaista innostua syvällisesti jostakin, heittäytyä sen pariin muun unohtaen, mutta harvan jutun kanssa olen välittänyt syventää taitojani, yrittää tehdä huolellisemmin, paremmin.

Se on sinänsä outoa, koska olen melkoinen perfektionisti. (Toisaalta olen myös hätähousu.)

Tämän hetken innostus on ompelu. Olen vaivautunut oikein hankkimaan kaavoja, sillä olen tajunnut myöntää itselleni etten osaa kovinkaan yksinkertaistakaan ilman. On hienoa saada joku juttu, vaikka simppelikin, tehtyä just eikä melkein. Ja parasta: lopputulos kelpaa itselle ja vaatetta voi käyttää. Aika hienoa.

Olen useaan kertaan elämäni aikana ajatellut että olisipa vallan hienoa olla ihminen joka ompelee melkein kaikki vaatteensa itse, ja kutoo villaa ylle. Se olisi aivan mahdollista, sillä pidän tyylistä joka olisi käsittääkseni tarpeeksi helppo oppia toteuttamaan – minunkin. Katsotaan miten tämä nyt edistyy, miten kauan kestää.

Inspiroidun väreistä (missä hyvänsä!) ja erilaisista pinnoista. Valosta, varjosta, äänistä. Nettikin on täynnä juttuja joista melkein sekoaa. Upeaa saada katsella taitavia ja kekseliäitä käsillätekijöitä. Aina jää jotain takaraivoon, tulee uusia ideoita ja potkua toteutukseen.

Vinkkaan tässä samalla omaa Pinterest -tauluani, jonne kerään inspiroivia kuvia. Klik. Instagramissa olen myös, ollut kohta vuoden. Klik klik.

 

 

On ollut hiukan taukoa mutta yhtäkkiä tekee mieli kirjoittaa tännekin, antaa palasia toukokuustani.

Kesä on vaatimattomasti lähestynyt, muttei edelleenkään anna parastaan. Voi tietysti olla että kesä on täällä tällainen, ja sillä hyvä. Vihreää on, hyvä ihme miten vihreää onkin. Kosteaa myös, aivan sateeksi asti. Ukkostaa usein, paukkuu ja salamoi, muttei niin kovin kuin rajan takana Ranskassa. Salama iski tänään yhtätoista Pariisissa.

Olen sanonut viime viikkojen aikana monta kertaa ”ei” erilaisille pyynnöille. Tämä on nyt tätä kuuluisaa omien rajojen tuntemista ja niiden suojelua.Olen tarvinnut lepoa ja rauhaa, omaan itseeni keskittymistä. Olen jäänyt kotiin, olen painunut nukkumaan, olen lähtenyt kesken pois.

Viime viikkojen aikana olen saanut odottamattomilta tahoilta kiitosta. Minua on autettu pyytämättä ja minulle on annettu pieniä mutta tärkeitä huomionosoituksia. Jännittävää. Mistä tämä tällainen?

Kolmisen viikkoa sitten leikkautin taas lyhyen tukan. Siinä on jotakin minulle ominaista, vaikka toisinaan toivoisin että minulla voisi olla kaunis, pitkä tukka. Mutta tämä, tämä on sellainen josta moni sanoo ”kunpa minäkin joskus uskaltaisin”. Sitä en oikein tajua. Siis että jos oikein haluaa, niin  miksei uskaltaisi. En minä ainakaan mikään sankarillinen uskaltaja ole. Ehkä en vaan pidä päästä kasvavia karvoja niin kauhean merkityksellisinä. Silloin uskaltaa kun voi vain voittaa!

Jos ette jaksa katsoa kaikkia kuvia kuninkaallisesta kasvihuoneesta yhteenmenoon, niin ottakaapa päiväunet välillä.

En sinänsä mitenkään kaameasti hullaannu kukista ja kasveista, mutta on se kyllä hieno paikka. Kaikennäköistä tuoksuvaa, värikästä, eksoottistakin. Monta rakennusta, iso puisto-osuus myös. Ihan koska hyvänsä ei kyllä pääse katsomaan: paikka on auki vain kerran vuodessa, näin keväällä, muutaman viikon ajan.