Viikonlopun saldo

Viikonloppu oli esimakua tästä alkaneesta viikosta. Puunausta ja putsausta yhdistettynä normielämään. Saldona ainakin:
- sulatettu pakastin
- pestyjä ikkunoita
- tahmasta pyyhittyjä ovia
- pari pakattua laatikkoa
- noin tuhat mankunaa lapsilta, etteivät keksi muka mitään tekemistä
- kolme kokattua ruokaa
- yksi pannari
- yksi pistäytyminen ulkoilmaan (lapset sentään ulkoilivat enemmän)
- lapsille hankitut uudeet lumilapiot (että jaksoivat hillua siellä ulkona)
- kaksi paria liian nopeasti kasvaneita jalkoja
- toppatakkien penkomista esiin (joista yksi oli liian pieni)
- litra punaviiniä
- puolisen kiloa lakua
- menetyt hermot (moneen kertaan)
- muutama itkuraivari (minun, ei lasten)
- totaalinen uskonpuute
- aikomus karata kauas pois etelään.

Tänään pääsen kurkkimaan uudelle asunnolle. Tekemislista on ihan loputon ja olen varma, että a) en kestä, b) kuolen ja c) en muuta enää ikinä - mihinkään (paitsi karkaan ehkä sinne etelään).

En ole urhoollinen eikä pääni päällä loista minkään sortin sädekehää. En kuulu niihin naisiin, jotka saavat paljon aikaiseksi ihan tuosta vaan ja tekevät tsiljoona asiaa mukisematta. Tai alkukankeuden jälkeen saan kyllä aikaiseksi, mutta se vaatii veronsa (ja urputuksensa). Vastapainoksi jokaisesta rehkinnästä tarvitsisin lepoa ja väljyyttä. No, sitähän ei kaupasta saa ostettua eikä kukaan ole tullut ovellekaan sitä kaupittelemaan, joten nou kän duu.

Erityisherkät hermoradat ylikuumenevat ja päässä surisee, kun mielessä vilisee pitenevä lista tekemättömistä asioista, ja se pyörii siellä yötä päivää. Jos joku tietää mistä sen vilinän saa pois päältä, niin kertokaa minullekin. Tarvitsisin delete-nappia, pause-toimintoa ja ehkä ihan kunnon nollaustakin.

Tsemppiä kaikille uuteen viikkoon ja vilinään!

Terv. epäurhoollinen arjen epäsankaritar

Niitä päiviä

Tää niitä aamuja on kun en tiedä 
kannattaako nousta vai jäädä 
vetää peitto yli pään 
ja hautautua alle kivisen kuoren... 

Tähän päivään sopii hyvin Pave Maijasen biisi Elämän nälkä. Sitä elämän nälkää tosin odotellessa... Päässä liikaa ajatuksia, ulkona harmaus ja räntäsade.

Joskus sitä tuntee olevansa Elämä-nimisen firman toimitusjohtaja, työntekijä, projektipäällikkö, sihteeri, logistiikkapäällikkö, kuljettaja, hallintojohtaja, terveysvastaava, ravintoloitsija, hankintapäällikkö, tekninen vastaava, kasvatusammattilainen, siivoustyönjohtaja ja -tekijä samassa persoonassa, hallituksen puheenjohtaja ja noin sata muuta asiaa... Siinä sivussa erään toisen firman asiakastuki ja asiakaspalvelusta vastaava.

Uhh. Tuleeko kenellekään muulle sellainen tunne, että liika on vain liikaa? Että joskus olisi ihan kiva heittää kaikki roolit huis hiiteen ja olla huoleton humpukka? Että joku muu tulisi, huolehtisi, tekisi.
 
Onneksi edessä on sentään viikonloppu. Meillä on ohjelmassa pakastimensulatusta, vanhojen nurkkien putsausta, pakkaamista ja monenmoista ruljanssia. Maanantaina saamme uuden asunnon avaimet ja sitten alkaa sellainen rähinämeininki, ettei tosikaan. Onneksi on viikko aikaa, muuten olisimme pulassa. Kaikki romppeet pitää saada uuteen asuntoon ja vanha siivottua puts plank -puhtaaksi hellantaustoja ja vaihtoilmaventtiilejä myöten. (Arvatkaa kuka ei pidä suursiivouksesta ja kiireestä...)

Tänä iltana kuitenkin aivojen nollausta työviikon aikana kertyneistä lasteista. Katsomme lasten kanssa leffaa ja dippailemme terveellisiä ja epäterveellisiä juttuja. Ja ehkä saatan illan pimetessä nautiskella lasillisen-pari punaviiniä ;)

Elämännälkäistä viikonloppua!
 

Sillä on merkitystä!

Tänä aamuna aivan loputon väsymys. Ulkona harmaata ja ilmassa vesitihkua. Koleus tunkeutuu luihin ja ytimiin. Ankeaa, pimeää, ällöä. Mielessä tekemättömiä töitä, ajattelemattomia asioita ja näkemättömiä unia.
 
Saavun töihin ja laahustan ulko-ovea kohti. Miten tästäkin päivästä jaksaa taas selvitä läpi. Tupakalla ollut mies saa sauhuttelunsa päätökseen, asettuu ovelle odottamaan minua ja tullessani kohdalle avaa sen. Katsoo silmiin ja sanoo "Hyvää huomenta". Iso pala väsymystä katoaa ja tilalle tulee jotain lämmintä ja iloista. Vastaan kiitokset ja huomenet. Hymyilenkin ja olen pikkaisen otettu.

Jos joskus mietit onko juuri sinun hymylläsi, sanoillasi tai teoillasi merkitystä, niin on niillä!

Hyvä postaus täällä: eevakolu.fi/joku-kuulee/ 

Koti jos toinenkin...

Pian meillä on meneillään muutto 11. kotiini ja kuudenteen yhteiseen kotiimme. Aika monta kertaa olemme ehtineet pakata ja purkaa. Viimeksi muutin puolitoista vuotta sitten - aika lailla eri tunnelmissa kuin nyt... Tällä kertaa on iloinen ja hyvänmielen muutto - yhtä huonetta isompaan yhteiseen kotiin. Tai no, niin hyvänmielinen kuin nyt muutto voi olla.

Elämän kiertokulku on kummaa. Vuonna 2008, kun muutimme Tampereelle, odotin esikoista ja haaveilimme omakotitalosta. Erinäisten käänteiden jälkeen se löytyikin ja muutimme rintamamiestaloon alkuvuodesta 2011. Kaiken piti olla unelmien täyttymystä, mutta tsiljoonista muista asianhaaroista johtuen mikään ei sitten ollutkaan hyvin. Lasten huonot nukkumiset, omat pienet ja isot murheet, parisuhdeongelmat yms. kasaantuivat ja minä sairastuin masennukseen. Alamäki oli pitkä ja kuoppainen ja lopulta päädyimme eroon alkuvuodesta 2014. Koti meni myyntiin ja elämänkuviot uusiksi.

Oma talo oli sinänsä ihana ja nautimme siitä kyllä, kaiken muun keskelläkin. Rakastin omaa pihaa ja arvostin omakotiasumisen rauhaa. Mutta pakko myöntää, että puutarha myös työllisti aivan valtavasti, talvikuukausina veti nurkista ja sähkölaskut olivat karseita. Ja jos kaikki muut palaset elämässä ovat hajallaan, ei pelkkä talo sitä voi pelastaa.

Edelleen ajattelen, että omakotitalo olisi i-h-a-n-a, mutta tiedän, etten ehkä jaksaisi kaikkea sitä oheissälää ja vastuuta. Kahden töissäkäyvän aikuisen, lasten ja omakotiasumisen yhtälö ei ole helppo. Vielä haastavampi se on, jos talo on jo vanhempi ja vaatii korjauksia, eikä käytettävissä ole tukijoukkoja arjesta selviytymiseen.  Nykyään olen iloinen, ettei ole nurmikoita, rikkaruohoja, kukkapenkkejä, omenasatoja, nurmikenttiä, lumitöitä, haravointeja, rapisevia ikkunanpuitteita, 400e sähkölaskuja ja kaikkea sitä muuta...

Sittemmin päädyimme miehen kanssa takaisin yhteen ja on ollut pakko todeta, että olkoon koti missä vain, niin tärkeintä on oma sisäinen tasapaino ja ne rakkaat ihmiset. (Toki tuo oli tiedossa aiemminkin, mutta lihaksi tuo ajatus tasapainosta ja omasta hyvinvoinnista on tullut vasta kaiken härdellin jälkeen.) Välillä on ollut hermot kireällä, kun suht pienessä tilassa kaikki yrittävät touhottaa ja tulla toimeen arjen kanssa. Poikien kavereiden ollessa kylässä on tuntunut siltä, että seinät repeävät jostain kohtaa tai vähintään naapurit tulevat valittamaan metelistä. Yhden lisähuoneen myötä tuokin varmaan vähäsen helpottaa.

Olen iloinen nykyisen ja tulevan kodin sijainnista - koulut ja päiväkodit ihan vieressä, lenkki- ja leikkipaikkoja lähellä, uimaranta kävelymatkan päässä ja kirjastokin ihan vieressä, mikä on kirjafanille iso juttu.

Voihan se olla, että vielä joskus saamme vaikkapa ihanan rivarin, jossa olisi sopivan kokoinen piha. Sitä ennen aion olla tyytyväinen - sitten kun saamme romppeet roudattua uuteen kotiin ja kaiken suht järjestykseen... ;)

Metsään meni

Viikonloppu oli vähän sellainen... Äimistystä maailman tilanteesta ja suruakin. Ihmetystä siitä mihin tämä maailmamme on menossa ja me sen mukana. Toisaalta oli ihan tavallista viikonloppua touhuineen. Lieviä hermojen menetyksiä tulevaa muuttoa ajatellessa, mutta sen vastapainoksi piipahdus metsässä.

Minusta on huippua, että kumpikin lapsi pyöräilee jo sen verran hyvin, että heidän kanssaan voi lähteä pienille retkille. Vielä keväällä ja kesällä piti hölkätä kuopuksen fillarin perässä, varoa ja olla valppaana, ottaa välillä koppi. Tai vähintään liennytellä kiukkuista polkijaa, jonka pyörä ei suostunut tottelemaan tai ylämäki yllätti voimat... Nyt voin itsekin pyöräillä ja riittää kun huutelen ohjeita ja vähän katson, ettei kukaan kohella liiemmin.

Kävimme tekemässä parin kilometrin lenkin. Pysähdyimme kuntoilupaikalle syömään evästä ja riekkumaan kuntoilutelineissä (tai pojat roikkuivat, minä katselin ja otin valokuvia). Metsässä en ikinä kyllästy. Aina on eri näköistä ja oloista, vaikka olisi miten tuttu paikka. Metsän fiilis on ihana ja rauhoittava, ilma täynnä happea ja ympärillä tuhansia yksityiskohtia, jotka vain odottavat huomatuksi tulemista.

Nyt viikon töihin ja hommeleihin... Jospa ne yksi kerrallaan avautuisivat solmuista.
Puhtia uuteen viikkoon!

Tällaisena päivänä...

... tuntuu raskaalta ajatella omia lapsia ja sitä, mitä kaikkea he vielä tulevat kohtaamaan. Onko heille vastassa hyvä ja oikeudenmukainen maailma? Sellainen, jossa yhteisistä asioista lähellä ja kaukana huolehditaan hyvässä hengessä ja tasavertaisesti? Vai kohtaavatko he epäreiluutta, levottomuutta, katastrofeja? Henkilökohtaisia kriisejä varmasti, mutta entä globaalisti? Millaisen maailman me heille jätämme? Sotivan, tuhoutuvan, luonnonmullistuksille alttiin, levottoman kaaoksenko? Sellaisen, jossa joutuu pelkäämään ja jossa ketä tahansa voi sortaa uskonnon, ulkonäön tai minkä tahansa satunnaisen seikan perusteella? Jossa ihmisiä kuolee terroristien iskuissa, nälkään, sotiin...

Kunpa joskus oppisimme elämään sovussa, rinnakkain, hyväksyvästi. En toivo mitään muuta niin paljon ♥ 

Juuri nyt toivon lohtua, valoa ja rohkeutta niille, jotka jäävät kaipaamaan menetettyjä rakkaitaan. Niille, jotka joutuvat elämään levottomuuksien keskellä ja niille, joiden sydämestä puuttuu valoa ja hyvyyttä. Laitan kädet ristiin ja toivon valoa ja hyvyyttä maailmaan!

Elämän tarkoitus - ikävän karkoitus?

Sain Nainen talossa -blogin Katjalta haasteen. Kiitos, tämä lämmitti mieltä kovasti ja ilahdun aina, jos joku muistaa minua tällaisilla jutuilla!

Tämä haaste on vähän niitä tavallisia haasteita syvällisempi. Minulle on varsin tyypillistä pyöritellä asioita vähän joka kantilta, pinnalta ja syvältä, uudestaan ja uudestaan. Rakastan omissa ajatuksissa haahuilua ja syntyjen syvien miettimistä. Tämä haaste on siis siltäkin kantilta mieluinen.

1. Mistä olet kiitollinen juuri nyt?
Olen niin paljosta kiitollinen. Ensimmäisenä ja päällimmäisenä ovat mies ja lapset. Kerran tämä perhe tässä kokoonpanossa jo lipsahti käsistäni. Arvostin toki perhettä jo ennen avioeroakin, mutta tämä re-union on kuin suuri yllätyslahja universumilta. Toinen mahdollisuus ja ainutlaatuinen asia. Olen siitä sanattoman kiitollinen.

Olen kiitollinen myös ystävistä ♥, työpaikasta, vuodenajoista, auringosta (missä lienetkin), ihanista ihmisistä, autosta, joulutortuista (söimme ekat tänään), kodista, kirjoista, musiikista, puunoksista, kastepisaroista heinänkorsissa, naurusta, vitseistä, villasukista, tähdistä, pilvistä... Kiitoksen aiheita on tuhansia - pitää vain katsoa ympärilleen ja lakata ajattelemasta, että mikään olisi itsestään selvää.

2. Minkä valinnan tai asian haluaisit muuttaa elämässäsi jos pystyisit?
Jos voisin kertoa parikymppiselle minälleni jotain, sanoisin: "Ota askeleita, ole rohkea, kurkottele! Sinä osaat kyllä, vaikka epäröitkin. Kukaan muukaan ei tiedä asioita sen paremmin. Epävarmuus on ihan ok, eikä tarvitse olla täydellinen! Jos tunnut haluavan jotain, mene sitä kohti, oikeasti. Luota elämään - se kantaa!"
 
Olen ollut varsinkin nuorempana liian varovainen unelmissani, enkä ole uskaltanut tavoitella asioita. Olen ajatellut etten osaa enkä pysty. Herkkiksenä en tajunnut, että kyllä ne kovanaamatkin epäröivät, mutta eivät vain näytä sitä. Sitten kuvittelin, että olen ainoa huono, osaamaton ja riittämätön. Enkä uskaltanut ottaa askeleita mihinkään, koska olin kauhusta jähmettynyt. Pelkäsin hirveästi mokaamista ja sitä, että nolaisin itseni. Miten höpsöä :)  (Ja silti aika inhimillistä.)
 
Silti uskon, että näillä tehdyillä valinnoilla elämä on mennyt siten kuin on tarkoituskin. Tämä on kuitenkin "vain" elämää, ei sen enempää.

3. Mikä on sinun mielestäsi elämän tarkoitus?
Ikävän karkoitus? ;)  
Ajattelen, että tarkoitus on tulla omaksi itsekseen ja löytää balanssi itsensä ja maailman välillä. Vaikka se oma minä roikkuukin mukana alusta lähtien, niin kumma kyllä aidoimman ja omimman itsensä saattaa löytää vasta jossain puolimatkassa tai myöhemminkin. Itse alan pikku hiljaa päästä jyvälle siitä kuka ja millainen olen. Alan hahmottaa mistä asioista oikeasti voin tinkiä ja mistä en, mitkä ovat arvoni ja mitkä asiat saavat minut sykkimään. Mitä kestän ja mitä en, mihin haluan vielä kurkottaa ja minkä voin unohtaa.

Elämän tarkoitusta lienee pohdittu aikojen alusta saakka. Filosofit, nuotiolla istuskelijat, kirjailijat, tavalliset tallaajat - kaikki ovat yrittäneet etsiä ja selittää elämän tarkoitusta. Onko sitä löytynyt ja mikä se on? En tiedä, eikä sen ehkä ole väliäkään. Yksinkertaisimmillaan elämän tarkoitus voisi olla ihan vain elää.

Jos siitä haluaa syventää, niin voihan sitä saman tien pelata saamillaan korteilla mahdollisimman hyvin. Aina eivät pelikuviot mene niin kuin etukäteen kuvitteli - yhtäkkiä sitä huomaa että hyvä kortti osoittautukin huonoksi tai matkan varrella säännöt muuttuivat. Pelikaverit saattavat tehdä omia soolokuvioitaan ja välillä ottaa pannuun. Mutta kuten kaikissa peleissä, tärkeintä ei välttämättä ole lopputulos vaan itse pelaaminen: reilusti, hyvässä hengessä ja nauraminenkin on välillä ihan suotavaa ;)  

 ---
En tiedä missä kaikkialla tämä on jo kiertänyt, mutta heitän elämän tarkoituksen ja ikävän karkoituksen seuraaville:

Elisa
Marika
Pinkki
Soili
Helmi Nainen
Teija

Haasteen säännöt:

The Starlight Blogger Award is to highlight and promote Inspiring Bloggers.
Here are the rules for the Starlight Blogger Award:
1. Thank the giver and link their Blog to your post.
2. Answer the 3 questions given to you.
3. Please Pass the award on to 6 or more other Bloggers of your choice and let them know that they have been nominated by you.
4. Include the logo of the award in a post or on your Blog please never alter the logo and never change the rules.