Piilopaikka
Mitä olisi ihmisen hyvä tehdä, kun kesä yhä jatkuu, mutta kesäloma päättyy?
Me menimme Sääksjärveen uimaan. Se on kauneimpia uintipaikkoja täällä päin, ihme monin tavoin. Suomen suurin lähde, puhdas ja kirkas.
Kesän pysähtynyt, hitaasti virtaava aika. Sitä minun tulee ikävä. Olen iloinnut kesän ajasta, näiden helteisten päivien rauhasta. Hitaista ja pitkistä pyörälenkeistä, uimisesta. Mustikkametsästä.
Tänään tervehdin lukijoitani kahdella runolla. Puiden lohtu -kirjassa on vuonna 1935 Berliinissä syntyneen Helga M. Novakin runo ”Tämä metsä”, joka kuvaa metsää riemastuttavalla tavalla. Se pitäisi ehkä lukea ääneen.
”tämä metsä lapsuuteni uni sinnikkäät askeleet
täyttymys ja muisto metsä pirstottu ja
ja riivitty tämä metsä ei mikään toinen minun
uusiutuva peittoni hellä turvani vapahtava piiloni
juosten pysähtyen nukkuen ja pistoksissani säntään karkuun
kauemmas ja sisemmäs ja syvemmälle
tämä metsä niin äänekäs ja vaitonainen niin lämmittävä
ja viileä niin puhuva hiljaisuus minä loikin ja hiivin
ja jahtaan ja työnnyn jokaikiseen tyhjään koloon
seison tässä metsässä puunrunkona kuin monet minua vasten
olisivat hioneet sarvensa kiiltäviksi minä kuljen haavoittumatta
eteenpäin tallustelen pronssisten lehtien läpi raapaisen
kullanpunaisia runkoja revin nuorta kuorta
kietoakseni sitä pohkeitteni ympärille kuin Birkibeinar tämä metsä
eikä mikään muu ulottuu Siperiaan asti oikea
itälänsiyhdysviiva vihreä silta aukea silta
siipien ja neulasten pehmustama
majani ja villeyteni
tämä metsä sytyttää minut tuleen jo ritisee
minun ihoni juoksen ympäriinsä kuin tulituksen kaiku
tämä metsä jossa koskaan en ole yksin
elähdyttävässä yksinäisyydessä tämä saalistuksen ja pesimäpiirien metsä
joka kestää kuin vanha rakkaus ja silittää
otsaryppyjä minun kotini ja katoamaton piilopaikkani”
(Helga M. Novak)
Katselin keväällä Rakkautta Berliinin muurin varjossa -sarjaa (Weissensee). Sarja kuvasi aikaa juuri ennen muurin murtumista. Sarjan ihmiset eivät olleet vapaita, mutta heillekin metsä oli paikka, jossa he saattoivat tuntea vapautta. Siellä puhuttiin tärkeistä asioista, tavattiin, vietettiin aikaa. Metsässä kukaan ei kuunnellut.
Novakin runossa metsä on vihreä silta ja aukea silta, oikea ja todellinen idän ja lännen yhdistävä viiva, Siperiaan asti ulottuva. Miten hieno ja ihmeellinen kuva! Silloin ja nyt.
Samassa kirjassa on Christine Lavantin (1915-1973) runo vuodelta 1960. Lavant eli elämänsä pienessä St. Stefanin kylässä Lavantin laaksossa. Pienenä hän sairasteli paljon ja eli vanhempiensa luona heidän kuolemaansa saakka. Sitten hän avioitui itseään huomattavasti vanhemman taidemaalarin kanssa. Kirjassa kerrotaan, että kesäkuussa 1958 Lavant teki matkan Istanbuliin. Sitä ei kerrota, minkälainen matka se oli. Lavantin runot ovat lumoavia. Tämän runon omistan kaikille siileille, jotka kaipaavat rakkautta, mutta eivät aina tiedä, miten rakastaa.
”Jos tahdot ottaa minut omaksesi/ sinun täytyy ensin kaataa kupillinen/ maitoa sydämeni onkaloon/ sillä siellä asustaa vihainen,/ nälästä raivokas siili.
Jos tahdot ottaa minut omaksesi/ sinun täytyy ensin kietoa liekkirengas/ ohimoni ympärille/ sillä siellä myrkkyskorpioni/ elättää poikasiaan.
Jos tahdot ottaa minut omaksesi/ sinun täytyy puhutella pyhin sanoin/ kivettynyttä kieltäni/ sillä yhdeksän kertaa päivässä se käy helvetissä/ yhden sanan kärventääkseen.
Kun olet tehnyt kaiken tämän/ olet tervetullut otsalle ja huulille/ ristin merkissä/ odottaa armelias sydän.”
(Christine Lavant)
Kuvat ovat Grunewaldista, Berliinin vanhimman vesilaitoksen liepeiltä. Nyt siellä on luontokeskus. Luin lehdestä, että Grunewaldin metsissä on paljon villisikoja. Kaksi niistä on nähty jopa Alexanderplatzilla. Minä en nähnyt yhtään.
Onnellista syksyä!
