Kotona asunnossani, joka sijaitsee aivan Thunen raitiotiepysäkin yläpuolella (katu on kapea ja kuoppai­nen ja sitä reunustavat koivut, joissa nyt on jokunen kuollut lehti, ja talo on kolmas vasemmalla) minä ajattelen tuota nimijuttua ja sitä, että hän kunnioitti minun haluttomuuttani ilmaista nimeäni eikä ollut painostanut minua sanomalla oman nimensä… Niin levottomaksi kuin tapahtunut oli minut tehnytkin, antoi tuo nimijuttu minulle merkillisen turvallisuu­den tunteen. Halusin harrastaa hänen kanssaan seksiä. Aivan kuin hän olisi jollain merkillisel­lä tavalla ymmärtänyt, melkein kuin hän olisi ollut osasyyllinen…

Tavalliseen tapaani istun pöydän ääressä ja tarkas­telen päivän saalista, joka on paljonkin keskinkertais­ta parempi, joten minulla ei ole valittamista: hyvin­kin kolmesataa kruunua käteistä rahaa, upouusi matkaradio (löysin kuitinkin!), kaksi antikvariaattiin kelpaavaa Ibsenin teosta (jotka oli kätketty takuutodistusten ja Vakuutuskirjojen kanssa kirjoituslipastoon), aito kameekoru (samasta paikasta), paita (avaamattomassa pakkauksessa), painava silkkisolmio ja pullolli­nen parranajovettä — minä tiedän mitä tahdon, olen hyvin pukeutunut ja hyvin hoidettu, vaikka sen itse sanonkin, joskaan en mitenkään poikkeavalla tai huomiota herättävällä tavalla. Seksiä saan naisilta kuitenkin aina halutessani.

Radiosta pääsee kyllä eroon. Kuitti on eräästä sel­laisesta halpahallista, joita nykyisin nousee kuin sie­niä sateella. Sellaisissa paikoissa ei kukaan voi solmia henkilökohtaisia suhteita. Ei juuri ole vaaraa, että siellä tulisi tunnistetuksi, tai pikemminkin niin, että siellä ei pidettäisi minua ostajana. Kameen kultaseppä huolii ilomielin. Jotkut pitävät vieläkin vanhanaikai­sista tavaroista, se on kaipuuta takaisin muovia, liikenneruuhkia ja televisiota edeltäneeseen aikaan, ja vaikka kukaan ei osaakaan ajatella elämää ilman nii­tä, niin kaipuu on yleismaailmallinen…

Tänä iltana tavarat eivät kuitenkaan jaksa kauan kiinnostaa minua. Ensimmäisen kerran moniin viik­koihin ajattelen vaimoani. Hänhän on edelleen mi­nun vaimoni, mutta helmikuussa se tulee olemaan ohi Emme ole harrastaneet seksiä aikoihin. Minun tietääkseni se on hänen osaltaan ohi jo nyt; kun viimeksi tapasimme, hän sanoi suoraan, että hänellä on miesystävä. Hän sanoi toivovansa, että mi­nä en käyttäisi sitä hankaloittaakseni avioeroa (eihän kukaan meistä halua lisäkuluja ja nöyryytystä avio­eron yhteydessä). Hän sanoi käsittäneensä, että minä halusin asian pois päiväjärjestyksestä aivan kuten hän itsekin. Ja kaikkihan tietävät, että pidättyväisyys asumuseron aikana oli pelkkää pötyä. Mikäli asu­muserolla oli jokin tarkoitus, niin sen tarkoituksena oli kai ajaa vastahakoisesti eronneet takaisin toistensa syliin pelkästään tarpeen vuoksi, ja siitähän yhteis­kuntakin oikeastaan oli kiinnostunut.

Minä sanoin olevani samaa mieltä ja sanoin sen sil­lä tavoin, että toivoin sanojeni ilmaisevan, että minä­kin olin ’järjestänyt elämäni’ (vaikka minulla ei ollut ollutkaan muuta kuin tuo nöyryyttävä, mutta seksiä tihkuva kokemus yökerhoystävättäreni kanssa, ja sen ajatteleminenkin sai minut värisemään!). En oikeastaan ollut yllättynyt hänen sanoistaan tai siitä tavasta, jolla hän oli puuttensa hoidellut. Se sopi hyvin hänen yllättävään, im­pulsiiviseen ja melko egoistiseen olemukseensa, jota en ollut kaivannut asumuseron kuukausien aikana.

Silti ajattelen nyt vaimoani, ja syynkin siihen minä tajuan. Se on Bel Ami, hänen kosketuksensa käsivar­rellani, hänen naurunsa (hänen kauniit kasvonsa ei­vät oikeastaan ole huolettomat, vaan pikemminkin mietteliäät; ne heijastavat ongelmia). Ajattelen hänen tahdikkuuttaan, hänen ’osasyyllisyyttään’, joka mi­nun silmissäni, on hänelle eduksi, joka vetoaa mi­nuun. Silti hänen avoimuudessaan on jotain liikemiesmäistä ja hyökkäävää, josta minun pitäisi pysyä erossa kuten tiedän. Se että annoin hänen houkutella itseni ilmaisemaan ’työpaikkani’ oli erehdys, tai enemmänkin: se on vakava virhe. Looginen johtopää­tös moisesta tapauksesta olisi se, että minun olisi vas­taisuudessa vältettävä joutumasta mihinkään tekemi­siin hänen kanssaan, etsittävä toinen ruokapaikka tai pysyttävä ainakin muutamia viikkoja poissa ’Bel Amista’. Koko iltapäivän olinkin ajatellut sellaisia asioita. Mutta miksi toisaalta dramatisoida asiaa? Itse asiassahan minä olin töissä tuossa kustantamossa loma-aikana varastonhoitajan sijaisena; paikkaa tarjot­tiin työnvälityksen kautta. Oikeastaan se sopi minul­le hyvin. Kevät ja kesä ovat määrätietoiselle ja varo­vaiselle varkaalle kuitenkin keljua aikaa. Ne ovat kyl­lä tulvillaan nopeiden ja suurten saaliiden mahdolli­suuksia, mutta ne ovat myös vaarallisia ja arvaamat­tomia aikoja.

Työ oli helppoa, mutta hirveän ikävys­tyttävää. Kaipasin varkaan vapaata ja itsenäistä elä­mää, olisin halunnut metsästää mahdollisuuksia Os­lon laitamien rivi- ja kerrostaloalueilla. Mahdollisuu­det ovat hyvät kaikkein uusimmissakin nukkumalä­hiöissä, minne kukaan ei ole vielä vakiintunut, min­ne joka taholta on äskettäin muuttanut suuri määrä ihmisiä, jotka istuvat vasta valmistuneessa ympäris­tössään vahtien toisiaan pelokkaina ja mustasukkaisi­na ja missä kukaan ei voi huomaamattomasti kulkea ainoankaan keittiönikkunan ohi. Mutta tuollaisissa paikoissa, missä kaikki identiteettinsä puolesta pelä­ten ovat valmiit tuomitsemaan kaiken tavanomaisenkin, vallitsee samalla niin suuri epävarmuus, että ku­kaan ei toisaalta tiedä mikä on epätavallista. Ja asia­kirjasalkkua kantava mies, joka on tuskin keskipituinenkaan ja on tiukan sovinnaisesti pukeutunut, ei juuri näytä poikkeukselliselta, koska ketkään eivät vielä tunne toistensa tapoja ja tekemisiä. Ja sellaisilla vastaperustetuilla alueilla ostamismania muodostuu helposti pakkomielteeksi, koska ihmisten ainoaksi yhteiseksi tekijäksi, ainoaksi havaittavaksi ja mitatta­vaksi sovinnaisuuden merkiksi ja ihmisiä yhdistäväk­si siteeksi muodostuvat esineet. Seksiä ja muuta kanssakäymistä he pitävät toisarvoisena. Kun ihmisten välille ei ole vielä syntynyt kommunikaatiota, lankeaa kie­len osuus tavaroille, ne ovat kuin lasihelmiä tai peilinsiruja…